Lainalapset ovat olleet "vieraina" jälleen muutaman päivän. Huomenna taas siirretään paikkaa ja muutetaan arkea toisenlaiseen. Ennen seuraavaa kertaa joka on taas joskus. Onko todella näin että kaikilla eronneilla lapsekkailla on samanlaista säätöä? En jaksa uskoa.. Eilen koko maailma tuntui taas kaatuvan niskaan ja jonkinlainen henkinen selkäranka vain sanoi naps. Koen jatkuvaa riittämättömyyttä joka suuntaan. Itseäni mietin toki aina viimeisenä kun haluan edelleen että kaikilla muilla vain olisi kaikki hyvin. Olen antisosiaalinen sekä kotona että muutenkin jo harvalukuiselle pienelle lähipiirilleni. Työnnän miestäni pois läheltäni enkä jaksa enää puhua. Iloitsen jokaisesta kuulemastani ja näkemästäni menestyksestä ja edistyksestä mitä ympäristössäni tapahtuu muille mutta samalla mietin että koska itse löydän taas töitä, koska tämä kaikki sirkus jotenkin rauhoittuu ja koska mitä miten ehkä ei ikinä mitään.. Ymmärrän hyvin että yksinhuoltajan, siis todellisuudessa yksinäi
Viimeiset pari päivää on menneet jälleen kohtalaisen syvissä vesissä. Työhakemus toisensa perään palautuu, noin kuukauden odottelun jälkeen, geneerisellä viestillä "ikävä valintamme ei kohdistunut sinuun". Näihin alkaa jo tottua noin 50 lähetetyn hakemuksen jälkeen. En ole koskaan osannut hakea töitä niin, että hakisin vain hakemisen vuoksi. Jokaista paikkaa olen todella halunnut ja jokaisesta "ei"- vastauksesta tulee edelleen yhtä ikävä fiilis. Arvostan eniten niitä vastauksia joissa todella kerrotaan miksi EI tällä kertaa mutta jatkossa kannattaa hakea jne. Perusteltujahan nämä yleismaalliset vastaukset ovat kun hakemuksia putoilee satoja ja varmasti jokainen on se "iloinen, reipas ja työtäpelkäämätön" vaikka todellisuus olisikin muuta. Itsellä työkokemusta on kertynyt lähes 15 vuotta plus sitä ennen hankitut lyhyemmät, ns. opiskeluajan työt. Työpaikoissa on selkeä linja ja niistä on nähtävissä varmasti mihin ja miten olen töitäni suunnannut. Samoin